Kiehtovin oivallus ulvilalaisen Sami Sänpäkkilän toisella soololevyllä on vinyylin rätinän fetisointi. Kun levysoitin ei enää kuulu joka kodin vakiokalusteisiin, on kuluneen muovikiekon napsahtelu muuttunut erään kultin soidinlauluksi, äänimerkiksi joka merkitsee riitin alkua. Tai kenties vielä enemmän A Love Cyclen analogiset luupit tuovat muistumia levyn päätyttyä viimeistä raitaa pyörittämään jääneestä levysoittimesta, musiikin ja hiljaisuuden välissä olevasta keskittyneen raukeuden tilasta.
Sänpäkkilä taitaa kuitenkin olla liian avarakatseinen jäädäkseen pelkäksi vinyylifetisismin kommentaattoriksi. Levyn viidessä kappaleessa on tarpeeksi ideoita moneen meditatiiviseen kolmen vartin istuntoon: Elissa Määttäsen hyminää ja Sänpäkkilän suloisen melankolisia sormivariaatioita pinoava Les Fleurs Sont Des Bonnes Auditrices ja pölunimurirockiksi nyrjähtävä Twenty-Five Twenty-Five kuulostavat lähes vasemman laidan radiohiteiltä, kun taas kolme laajempaa teosta tuovat etenkin hillityssä efektien käytössään mieleen 70-luvun alun Tangerine Dreamin.
Tähän levyyn kannattaa suhtautua varuillaan, jos kokee olevansa allerginen pastellisävyisille villapaidoille ja runoja kirjoittaville pojille. Näin intiimi ja omapäinen musiikki alkaa kyynisissä korvissa kuulostaa helposti pahimman luokan taiderunkkaukselta. Sellaiset korvat kannattaa viedä suoraa päätä pesulaan. 8/10 - Juuso Paaso